Makro- ja mikroravinteiden tavoitetasot

Mineraalilaboratorio Milan kattavat ravitsemuslääketieteen asiantuntijoiden räätälöimät tutkimuspaketit ovat oiva tapa tutkia omaa antioksidanttikapasiteettiaan. Tavallisen ihmisen on kuitenkin vaikea ottaa itse kantaa sopivan tutkimuspaketin valintaan, laboratoriotuloksien tulkintaan ja etenkin milloin on syytä hakeutua lääkäriin.

Miksi kannattaa tutkia?

Ihmiselimistöön syntyy ja ympäristöstä siirtyy aineita, jotka aiheuttavat hapettumista. Nämä aineet tunnetaan nimellä vapaat radikaalit. Kun eri lähteistä peräisin olevat hapettavat aineet vaikuttavat elimistössä yhdessä, syntyy oksidatiivista stressiä tai hapetusstressiä. Tämä stressitila aiheuttaa soluvaurioita, jotka voivat johtaa erilaisiin rappeutumissairauksiin, kuten syöpään, sydän- ja verisuonisairauksiin. Tällaisia haitallisia hapettavia aineita voivat olla esimerkiksi epäterveellinen ruoka tai ruoan lisäaineet, nautintoaineet, vuotavat vanhat amalgaamihammastäytteet, hyönteistorjunta-aineet, sisäilmaepäpuhtaudet, ilmansaasteet ja infektiot. Lisäksi erilaiset sosiaaliset stressitekijät kuormittavat elimistöämme.

Antioksidanttijärjestelmä on elimistön puolustuskokonaisuus, joka torjuu vapaiden radikaalien haittoja. Antioksidanttijärjestelmän perusta ovat välttämättömät pienoisravintotekijät, joita ovat vitamiinit, kivennäisaineet, hivenaineet, rasvahapot, fosfolipidit ja aminohapot.

Yleensä elimistöllämme on riittävä antioksidanttikapasiteetti puolustautuakseen hapetusstressiä vastaan. Kuitenkin usein elimistömme antaa merkkejä siitä, että sen puolustusjärjestelmä on heikentynyt. Ensimmäiset soluvauriot ilmenevät yleensä erilaisina yleisoireina ja neuropsyykkisinä oireina, kuten väsymyksenä, mielialan vaihteluina, ärtyneisyytenä, masennuksena ja muistihäiriöinä.

Jos elimistön antioksidanttisuojaus on kroonisesti heikentynyt, käynnistyy soluvaurioiden ja tulehdusten ketjureaktioita eli hiljainen tulehdustila, jolloin yleisoireita tulee entistä useammin ja ne muuttuvat pitkäaikaisiksi ja vaikeiksi. Vasta vuosien kuluttua taudin eteneminen on edennyt niin pitkälle, että varsinaiset sairaudet tulevat helposti havaittaviksi.

Yleisten oireiden perusteella ei voida tarkasti määrittää, missä vaiheessa antioksidanttijärjestelmä pettää tai kuinka suuri myrkytyksellinen altistus on tapahtunut. Niinpä aluksi on syytä selvittää elimistön vitamiini-, kivennäis-, hivenaine- ja rasvahappotasapaino laboratoriotutkimuksin. Oireilevalla henkilöllä voi olla puutetta antioksidanteista. Tällöin on tärkeää korjata epätasapainoa muuttamalla elintapoja ja tehostamalla mikroravinteiden saantia.

Laboratoriotuloksien tulkinta

MUISTA!

1. Määritysmenetelmä vaikuttaa tulokseen. Eri laboratorioissa tutkittuja tuloksia ei siis välttämättä voi verrata toisiinsa.
2. Mittauslaboratorio määrittää tutkimuksille viitealueet. Lääkäri asettaa tavoitetasot.
3. Veriarvot vaihtelevat hetkestä toiseen etenkin, kun mittaukset tehdään seerumista tai plasmasta. Älä masennu, jos esimerkiksi kolesteroliarvo on yksittäisessä mittauksessa koholla.
4. Tutkimustuloksissa elämän-tapamuutos ei näy heti. Punasolujen elinikä on noin 3 kk ja esim. muutos veren rasva-arvoissa vie vähintään kuukauden.
5. Turvallinen ja yksilöity antioksidanttihoito vain lääkärin valvonnassa!

Ravitsemushoidossa yleensä pyritään tavoittamaan viitearvojen puolivälin yläpuolella olevia tasoja, ellei toisin mainita. Viitearvot ovat suuntaa antavia arvoja, jotka kattavat 95% suomalaisista. Suomalaisilla on kuitenkin erilaisia ruokailutottumuksia, imeytymisen häiriöitä ja geneettisiä poikkeavuuksia, mikä voi vaikuttaa ravintoaineiden tarpeeseen ja hyväksyttäviin arvoihin.

Oikein tulkittuna ravitsemustutkimus auttaa välttämään potilaan turhia arvauksia tukilääkkeiden käytössä ja virheellisen ruokavalion aiheuttamilta kustannuksilta. Mittausten avulla voidaan selvittää, onko jokin "muotilääke" todella tarpeellinen kyseiselle potilaalle. Esimerkiksi rasvahappoanalyysin avulla voidaan nähdä veren GLA-pitoisuus (ks. alempana), ja asiantuntija voi päätellä, onko potilaan oma elimistö tuottaa tätä rasvahappoa riittävästi vai onko täydennys tarpeen.

Laaja ravitsemustutkimus on kliinisen tiedon kannalta hyödyllisin. Kuitenkin jo suppeammallakin tutkimuspaketilla voidaan saada tärkeää tietoa elimistön tilasta. On tärkeää huomata, että tutkimuksen laajuudesta päättää lopulta potilas, ja lääkärin tehtävänä on neuvoa potilasta huomioiden myös potilaan taloudelliset mahdollisuudet.

Ravitsemushoidon ABC -kirjasta otetut tavoitetasot:

Ilmaisen Ravitsemushoidon ABC -oppaan saat tilattua itsellesi Biomedin verkkosivujen kautta. 

Kaarlo Jaakkolan mukaan elimistön seleenitasetta voidaan arvioida mittaamalla joko kokoveren seleeni (B -Se kuvastaa seleenitasetta pitkällä aikavälillä) tai seerumin/plasmanseleeni (S -Se/P -Se, kuvastaa seleeniaineenvaihdunnan nopeita muutoksia). Eri seleenimuotojen imeytymisessä on eroja. Lisäksi yksilölliset erot imeytyksessä saavat aikaan sen, että seleenin kokoveripitoisuudet voivat vaihdella huomattavasti, vaikka yksilöiden välisessä seleenin saannissa ei olisi suurta eroa. Tästä johtuen yksilöllistä seleenitarpeen arviointia ei voida tehdä ilman seleenin tasemittauksia.

Nopeasti reagoivat seerumin ja virtsan sinkkipitoisuudet ovat tulkinnallisesti vaikeita, koska tulehdusreaktiot vaikuttavat näihin arvoihin. Tämän vuoksi on parempi käyttää hematokriittiin suhteutettua kokoveren tai punasolujen sinkkipitoisuutta sinkkitaseen seuraamiseen. Ne reagoivat kuitenkin hitaasti sinkin saannin muutoksin, joten näytteenottovälin tulee olla kuukausia.

Amalgaamisairaudet ja antioksidanttihoito -kirjassaan Jaakkola kertoo, että tasemittauksissa punasolujen kuparipitoisuus on luotettavampi kuin plasman ja seeruminpitoisuudet. Seerumi- ja plasmapitoisuudet kuvastavat lähinnä tulehdustilanteissa lisääntyvän keruloplasmiinientsyymin määrää näissä kudoksissa.

Mangaania on enemmän kudoksissa, joissa on runsaasti mitokondrioita. Kokoveressä 10 µl/l, seerumissa 1 µg/l ja punasoluissa 20 µg/l. Kokoveren mangaanimittausta vakioituna hematokriittiin ja myös punasolujen mangaanipitoisuutta voi käyttää mangaanitaseiden seurantaan.

Plasman rasvahappojen (fP-FA) tavoitetasot

Rasvahapot mitataan paastoplasman suhteellisina osuuksina.

Tyydyttyneisiin rasvahappoihin kuuluvat MA (myristiinihappo), PA (palmitiinihappo) ja ST (steariinihappo).

Elimistö pystyy valmistamaan tyydyttyneitä rasvahappoja hiilihydraateista. Tavoitetaso on viitearvojen sisällä, mieluiten puolivälin alapuolella.

Yksittäistyydyttyneisiin rasvahappoihin eli monoeeneihin kuuluvat PO (palmitoleiinihappo, omega-7), OA (Öljyhappo eli oleiinihappo, omega-9) ja EA (eikoseenihappo, omega-9).

Elimistö pystyy valmistamaan yksittäistyydyttymättömiä rasvahappoja itsekin. PO:n tavoitetaso on viitearvojen yläpuolisko. OA:n ja EA:n tavoitetasot ovat viitearvot.

Omega-6 rasvahappoihin lukeutuvat LA (linolihappo) ja GLA (gammalinoleenihappo).

Linolihappo on ns. essentielli aminohappo, jota tulee saada ravinnosta, koska elimistö ei sitä itse pysty tuottamaan. Se on tärkeää monen elimistön välittäjäaineen tuotannossa, mm. tulehduksen välittäjäaineissa ja verenhyytymisen välittäjäaineissa. Tavoitetaso viitearvojen yläpuolisko. Gammalinoleenihappoa pystyy elimistö itsekin tuottamaan geneettisestä perimästä riippuen. Tavoitetaso viitearvojen yläpuolisko.

Omega3-rasvahappoihin lukeutuvat ALA (alfalinoleenihappo), EPA (eikosapentaeenihappo), DPA (dokosapentaeenihappo) ja DHA (dokosaheksaeenihappo).

ALA on kasveista saatava omega-3 -ryhmän rasvahappoihin luettava rasvahappo, genetiikasta riippuen pieni osa voi muuntua pidemmiksi omega-3 -ryhmän rasvahapoiksi. EPA:n tavoitetaso on 2,5-10%. DPA:n tavoitetaso yli 0,7% ja DHA:n tavoitetaso 4-10%.

Omega-rasvahappojen aineenvaihduntatuotteet oktadekatetraeenihappo (ODT), eikosadieenihappo (EDA) ja dihomogammalinoleenihappo (DGLA). Ne kuvaavat enemmän rasva-aineenvaihduntaa, joka on huonommin tunnettu. Geenien tiedetään vaikuttavan niihin.

Omega6:Omega3, eli Omega-6-rasvahappojen määrä suhteessa omega-3 -rasvahappoihin kuvaa niiden saannon suhdetta ruokavaliosta, tavoitetaso on alle 3.

Arakidonihapon (AA) ja eikosapentaeenihapon (EPA) suhde on kokonais omea6/omega3 -suhdetta tarkempi määrittäjä rasvahappojen saannolle. AA/EPA tavoitetaso on alle 2.

Ravitsemuslääkehoitoihin perehtyneet lääkärit ja ravitsemusterapeutit pystyvät parhaiten tulkitseman ravintotekijöiden taseet ja ohjaamaan tarvittaessa lisätutkimuksiin tai hoitoihin. Jos epäilet sairautta, ota yhteys lääkäriin! Älä koskaan aloita omatoimista antioksidanttihoitoa!

Lähteet

1. Ravitsemushoidon ABC, Antioksidanttiklinikat
2. Jaakkola K., Grants L., Amalgaamisairaudet ja antioksidanttihoito. Mevidata Oy, 1994.